Tämän päivän Hesarissa (Neuvottelukultturien erot jarruttavat Säätytalon keskusteluja, HS 30.5.2011) uutisoitiin siitä, kuinka hallitusneuvotteluissa törmäävät erilaiset neuvottelukulttuurit. Toiset haluavat neuvotella niin kuin tapana on ollut, eli niin ettei paljasteta sitä omaa todellista tavoitetta ennen kuin vasta ihan lopuksi. Toiset taas haluaisivat, että kaikki tuovat heti alusta asti pöytään omat vaatimuksensa, jotta varsinainen neuvottelu ja kompromissien tekeminen voisi alkaa. Itse kuulun jälkimmäisesti ajattelvien ihmisten ryhmään. Tuntuu hankalalta neuvotella sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kerro mitä haluaa. Mun mielestä se, ettei voi heti aluksi täräyttää pöytään omia vaatimuksiaan puhuu luottamuksen puutteesta. Että pelkää sen toisen vedättävän. Voi olla etten ymmärrä neuvottelemisesta mitään, mutta jotenkin tuntuisi kätevämmältä, jos neuvottelut aloitettaisiin sillä, että kaikki kertovat alkuun sen mitä haluaisivat ja sitten aloitetaan kompromissien tekeminen ja neuvottelu. Jälkikäteen on toki vaarana, että joku voi huomata kuinka surkeasti neuvottelut jonkun tahon toimesta menivät, jos tavoitteista jäätiin kauas. Ja todennäköisesti neuvotteluissa toimitaan kuitenkin samoin kun hinnasta tingatessa – tavoitteissa on aina vähän ilmaa kompromissien varalle. On mahdollista, että jutussakin mainittu sukupolvien välinen ero vaikuttaa neuvottelukulttuurien eroavaisuuksissa, eli että vanhemmat sukupolvet pelaavat mielummin piilotetuin kortein ja nuoremmat sukupolvet avoimemmin. Se asia onneksi ratkeaa viimeistään ajan kanssa.
Ville Niinistö ehdotti Turun Sanomien kolumnissa (27.5.2011) seuraavaa:
"Hallitusneuvotteluja käydään tavan mukaisesti radiohiljaisuudessa. Politiikan avoimuuden olisi voinut aloittaa siitä, että kaikkien puolueiden keskeiset neuvottelutavoitteet julkistettaisiin samoin pelisäännöin. Se parantaisi kuluttajansuojaa siitä mitä puolueet oikeasti tavoittelevat. Se antaisi myös aineksia asiantuntijoille ja kansalaisille tavoitteiden arvioimiseen julkisessa keskustelussa."
Tähän on pakko yhtyä. Vihreät ajavat lisää avoimuutta politiikkaan. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä niin monet muut puolueet pitävät kiinni vanhasta salakähmäisestä tavasta päättää asioista. Onneksi muutosta avoimempaan suuntaan löytyy myös muista puolueista.
Eipä olekaan yllätys, että vihreissäkin uudistusvoima löytyy nuorista. Joukko vinolaisia julkaisi tänä keväänä radikaalisti avoimen Uuden puolueen manifestin. Perusperiaatteet uudelle puolueelle ovat tässä:
1. Enemmän ja parempia äänestyksiä
2. Avataan kokoukset
3. Jäsenet muodostavat puolueen kannat
4. Eduskuntaryhmä ja valtuustoryhmät avattava
5. Kohti kaksisuuntaista viestintää
6. Avoimin kortein avoimiin neuvotteluihin
7. Puolueen tuottama tieto jakoon
8. Suora yhteys päätöksentekoon
Vähänkö tunnen itseni vanhaksi, kun en osaa yhtyä ihan näin radikaalin avoimuuden vaatimukseen. Sitä kun on jo sen verran elämää nähnyt, että ne pahimmat särmät ja mustavalkoisuus on hioutunut pyöreäksi harmaudeksi. No toivottavasti tilanne ei ole ihan näin paha, mutta näen manifestin julistamassa avoimuudessa ongelmiakin, vaikka perusajatus on toki hyvä. On helppo yhtyä siihen, että olisi hyvä, että jäseniä kuunnellaan enemmän ja heille annetaan todellisia vaikutusmahdollisuuksia puolueen kantoihin. Listassa on kuitenkin kaksi kohtaa, jotka erityisesti mietityttävät. Ensimmäinen on eduskuntaryhmän ja valtuustoryhmän avaaminen. Periaatteessa ajatus on toki viehättävä, mutta pelkään pahoin, että luottamuksellisten asioiden kohdalla tulee ongelmia. Puolue kun ei voi aina itse määritellä sitä, mitkä asiat ovat luottamuksellisia ja mitkä eivät. Toinen kohta koskee jo edellä mainitsemaani neuvottelutilannetta. Olisihan se hienoa, jos puolue voisi mennä neuvotteluihin avoimin kortein. Mutta sen verran luottamuspulaa löytyy minustakin, että ajatus siitä että muut pelaavat piilotetuin kortein ja yksi puolue pistää kortit pöydälle kaikkien nähtäväksi... hmmm... no se vähän pelottaa. Siksi tarvitaankin yhdessä sovittuja avoimuuden sääntöjä.
Kävin aiheesta keskustelua kavereiden kanssa Facebookissa ja yksi varteenotettava keino politiikan avoimuuden lisäämiseksi nousi esiin – eduskunnan valiokuntien (ja muidenkin virallisten tahojen) kokousten avaaminen. Europarlamentissa valiokuntien kokoukset ovat jo kuulemma avoimia. Tähän suuntaan kiitos. Olisihan se lobbareiden kannalta veikeää, kun eivät voisi enää salaisissa kokouksissa puhua pehmoisia, vaan keskustelut olisivat julkisia (no ei tämä tilanne tietenkään kokonaan ratkaisisi lobbaukseen liittyviä ongelmia, mutta olisi avaus oikeaan suuntaan). Voisi tehdä hyvää myös poliittiselle journalismille, kun mediassa voitaisiin käydä julkista keskustelua parhaillaan päätettävistä asioista muidenkin tahojen toimesta sen sijaan, että uutisoidaan ja arvioidaan päätökset kun ne on jo tehty.
Yksi askel oikeaan suuntaan on dokumentti Liikkumavara. Se on mainio osoitus siitä mistä jäämme paitsi, kun valiokuntien ovet pysyvät suljettuina. Kun näin tämän dokumentin, uskoni poliitikkoihin palasi (no ainakin parani). Kuinka tylsiltä puhuvat päät uutisissa näyttivätkään tämän dokumentin jälkeen, kun oli nähnyt että löytyyhän niistä ihmisistä tunteenpaloa ja yritystä vaikuttaa lopputulokseen. Se puoli kun ei yleensä pääse näkyviin uutisissa. Siinä voisivat poliitikotkin kyllä mennä vähän itseensä. Johan se on nähty, että me kansalaiset arvostamme kiihkeyttä ja vahvoja mielipiteitä, olivat ne sitten kuinka nurkkakuntaisia tahansa.
maanantai 30. toukokuuta 2011
perjantai 27. toukokuuta 2011
Mun puheenjohtajaehdokkaani
Meillä vihreillä on menossa puheenjohtajavaalit. Kaikki jäsenet saavat äänestää neuvoa-antavassa postiäänestyksessä. Lakiteknisistä syistä äänestys ei voi olla sitova. Puolueemme ylin päättävä taho kun on puoluekokous. Itse jaksan kuitenkin uskoa, että jos vaaleissa saadaan edes joten kuten selkeä tulos, ei puoluekokous lähde äänestämään tulosta vastaan.
Nyt pitäisi saada aktivoitua kaikki jäsenet äänestämään, sillä äänestyskuoria ei edes avata, jos ei yli puolet jäsenistä äänestä. Niin että jos olet vihreiden jäsen, äänestä! Tämä on ensimmäinen kerta Suomessa, kun puolueen puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä. Tässä tehdään kuulkaas historiaa. Ehdokkaitahan meillä on neljä, tämän hetkinen puheenjohtajamme Anni Sinnemäki, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Niinistö, helsinkiläinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ja tuntemattomampi ja tuore vihreä Mika Flöjt Lapista.
Lyhyesti sanottuna mulle ehdokkaita on oikeastaan vain kaksi – Anni ja Ville. Olen ollut ihan tyytyväinen Anniin puheenjohtajana. Mutta hei, mä olenkin tämmöinen Ultra brata kuunteleva, cityvihreä, akateeminen ja vieläpä päälle kolmekymppinen nainen – Anni puhuu mun kanssa samaa kieltä. Annin ongelma onkin se, ettei hän puhu kaikkien kanssa samaa kieltä. Annia on moitittu esiintymisestä, pukeutumisesta, liiasta kiltteydestä, puhetavasta ja jopa äänestä. En allekirjoita läheskään kaikkea sitä kritiikkiä joka Anniin on kohdistunut, mutta myönnän, että esiintymisessä olisi parantamisen varaa. Missään nimessä en ajattele, että Anni olisi ollut huono puheenjohtaja tai että vaalitappio olisi ollut Annin syytä. Pikemminkin ajattelen niin, että Anni on ollut hyvä puhis, mutta Ville olisi vielä parempi.
Miksi sitten Ville? Myönnän yllättäneeni itsenikin sillä, että musta on tullut Villen fani. Vielä muutama kuukausi sitten suhtauduin Villeen aika samoin kuin monet muutkin. Ajattelin, että Ville vaikuttaa hyvältä tyypiltä, skarpilta ja asialliselta poliitikolta. Ehkä vähän turhankin asialliselta ja niin, myönnän sortuneeni ajattelemaan, että ehkä turhan oikeistolaiselta. Nyt hävettää. Mutta vetoan siihen, etten tuntenut Villeä silloin ollenkaan, enkä ollut perehtynyt hänen tekemäänsä politiikaan. Ville oli tuttu vain naamana ja nimenä.
Olen tässä viimeisten kuukausien aikana oppinut, että Villellä on loistava huumorintaju ja hän osaa nauraa myös itselleen (erittäin tärkeä piirre ihmisessä), hänessä on enemmän feministiä kuin monessa tuntemassani feministiksi itseään kutsuvassa naisessa, hän on työstänyt vihreiden perustulomallia ja ajaa vahvasti sosiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, hän osaa kuunnella ja arvostaa muiden mielipiteitä ja on kaikesta poliittisesta kokemuksestaan huolimatta myös periaatteellinen idealisti. Ville on yleispoliitikko ja jos vihreät haluaa tehdä itsestään yleispuolueen jonka keskeisiä teemoja ovat ympäristö- ja sosiaalipolitiikka, niin Ville on siihen yhtälöön mitä parhain puheenjohtaja. Ja alleviivataan nyt vielä, että vaikka Villen sukunimi on Niinistö ja hän käyttää usein pukua, hän EI ole viemässä vihreitä oikealle. Ei tosin myöskään vasemmalle. Ville, kuten aika monet meistä vihreistä, haluaa edelleen ajatella, ettei meitä vain kerta kaikkiaan voi sijoittaa tuolle niin perinteiselle vasemmisto-oikeisto -akselille (tästä aiheesta muuten täytyy kirjoittaa joskus lisää). Me ollaan vihreitä. Piste.
Mutta sitten siihen kaikista tärkeimpään syyhyn, miksi itse kirjoitin äänestyslappuun Villen nimen ennen Annia. Vaalitappio. En halua vaihtaa puheenjohtajaa vain ja ainoastaan muutoksen vuoksi, mutta myönnän, että sillä on osuutensa asiaan. Haluan vaihtaa puheenjohtajaa, koska Villen katseessa näkyy sellainen pilke, jota en harmikseni ole Annin silmissä nähnyt. Anni näyttää edelleen lyödyltä, mutta Ville näyttää nälkäiseltä, siltä että nyt näytetään niille. Uskon, että jos Ville valitaan puheenjohtajaksi, hän osaa koota omat joukot ja toimia meitä vihreitä yhdistävänä voimana. Villestä tulee avoin, keskusteleva, kuunteleva ja lämmin puheenjohtaja, josta löytyy myös tarvittavaa tiukkuutta. Siksi Ville.
P.S. Ja hei, Villellä on poika nimeltä Elias. Ihan niin kuin mullakin!
Nyt pitäisi saada aktivoitua kaikki jäsenet äänestämään, sillä äänestyskuoria ei edes avata, jos ei yli puolet jäsenistä äänestä. Niin että jos olet vihreiden jäsen, äänestä! Tämä on ensimmäinen kerta Suomessa, kun puolueen puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä. Tässä tehdään kuulkaas historiaa. Ehdokkaitahan meillä on neljä, tämän hetkinen puheenjohtajamme Anni Sinnemäki, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Niinistö, helsinkiläinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ja tuntemattomampi ja tuore vihreä Mika Flöjt Lapista.
Lyhyesti sanottuna mulle ehdokkaita on oikeastaan vain kaksi – Anni ja Ville. Olen ollut ihan tyytyväinen Anniin puheenjohtajana. Mutta hei, mä olenkin tämmöinen Ultra brata kuunteleva, cityvihreä, akateeminen ja vieläpä päälle kolmekymppinen nainen – Anni puhuu mun kanssa samaa kieltä. Annin ongelma onkin se, ettei hän puhu kaikkien kanssa samaa kieltä. Annia on moitittu esiintymisestä, pukeutumisesta, liiasta kiltteydestä, puhetavasta ja jopa äänestä. En allekirjoita läheskään kaikkea sitä kritiikkiä joka Anniin on kohdistunut, mutta myönnän, että esiintymisessä olisi parantamisen varaa. Missään nimessä en ajattele, että Anni olisi ollut huono puheenjohtaja tai että vaalitappio olisi ollut Annin syytä. Pikemminkin ajattelen niin, että Anni on ollut hyvä puhis, mutta Ville olisi vielä parempi.
Olen tässä viimeisten kuukausien aikana oppinut, että Villellä on loistava huumorintaju ja hän osaa nauraa myös itselleen (erittäin tärkeä piirre ihmisessä), hänessä on enemmän feministiä kuin monessa tuntemassani feministiksi itseään kutsuvassa naisessa, hän on työstänyt vihreiden perustulomallia ja ajaa vahvasti sosiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, hän osaa kuunnella ja arvostaa muiden mielipiteitä ja on kaikesta poliittisesta kokemuksestaan huolimatta myös periaatteellinen idealisti. Ville on yleispoliitikko ja jos vihreät haluaa tehdä itsestään yleispuolueen jonka keskeisiä teemoja ovat ympäristö- ja sosiaalipolitiikka, niin Ville on siihen yhtälöön mitä parhain puheenjohtaja. Ja alleviivataan nyt vielä, että vaikka Villen sukunimi on Niinistö ja hän käyttää usein pukua, hän EI ole viemässä vihreitä oikealle. Ei tosin myöskään vasemmalle. Ville, kuten aika monet meistä vihreistä, haluaa edelleen ajatella, ettei meitä vain kerta kaikkiaan voi sijoittaa tuolle niin perinteiselle vasemmisto-oikeisto -akselille (tästä aiheesta muuten täytyy kirjoittaa joskus lisää). Me ollaan vihreitä. Piste.
Mutta sitten siihen kaikista tärkeimpään syyhyn, miksi itse kirjoitin äänestyslappuun Villen nimen ennen Annia. Vaalitappio. En halua vaihtaa puheenjohtajaa vain ja ainoastaan muutoksen vuoksi, mutta myönnän, että sillä on osuutensa asiaan. Haluan vaihtaa puheenjohtajaa, koska Villen katseessa näkyy sellainen pilke, jota en harmikseni ole Annin silmissä nähnyt. Anni näyttää edelleen lyödyltä, mutta Ville näyttää nälkäiseltä, siltä että nyt näytetään niille. Uskon, että jos Ville valitaan puheenjohtajaksi, hän osaa koota omat joukot ja toimia meitä vihreitä yhdistävänä voimana. Villestä tulee avoin, keskusteleva, kuunteleva ja lämmin puheenjohtaja, josta löytyy myös tarvittavaa tiukkuutta. Siksi Ville.
P.S. Ja hei, Villellä on poika nimeltä Elias. Ihan niin kuin mullakin!
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Hallitusneuvottelut
Mua jännittää. En olisi aikaisemmin voinut kuvitellakaan, että hallitusneuvottelut voivat olla tällaista draamaa. Siis mulle itselleni. Tai mitä draamaa se nyt on, ettei Säätytalolta tihku mitään tietoja. Ei sitä varsinaisesti voi draamaksi kutsua. Tietämättömyys talon sisällä tapahtuvista neuvotteluista vaan jännittää. Tai siis se lopputulos.
Jaa miksikö jännittää? No meidän vihreiden vuoksi tietysti. Jännittää, että onko hallitusohjelmaan saatu näkymään niitä ihan oikeita vihreitä tavoitteita? Kärsivätkö neuvottelijat Tukholman syndroomasta ja ovatko he menettäneet otteensa suurille puolueille? Onko mahdollinen ministeriys saanut tiukat kompromissit tuntumaan mahdollisilta? Saadaanko hallitusohjelmaan kirjaus uudesta vaalilaista, ilmastolaista ja kielteisestä ydinvoimakannasta? Toteutuuko 100 euron perusturvan korotus? Valtava määrä kysymyksiä, mutta ehkä tärkeimpänä se yksi suuri kysymys. Meneekö vihreät hallitukseen? Sillä vaikka neuvotteluja käydäänkin ei ole mitenkään varmaa, että vihreät lopulta päätyvät hallitukseen. Puoluevaltuuskunta saattaa äänestää vastaan jos hallitusohjelma ei miellytä.
Me vihreäthän olimme menossa oppositioon. Ennen vaaleja Anni Sinnemäki sanoi, että jotta vihreät voisivat mennä hallitukseen, tulisi meidän voittaa vaalit. No me hävisimme. Olimme myös sanoneet, ettemme mahdu samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa ja he voittivat vaalit. Kuvio näytti selvältä. Sitten perussuomalaiset tekivät odotetun ratkaisun ja jättäytyivät oppositioon. Yhtäkkiä vaaleissa hävinnet puolueet olivat muodostamassa hallitusta ja vihreitä pyydettiin mukaan. Olimme vastahankaisia. Puoluvaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous venyi yli kuusi tuntiseksi ja kuulemani mukaan kokouksessa käytiin tiukkaa keskustelua siitä, kannattaako mennä edes neuvottelemaan, kun oppositio olisi meille nyt luontevampi paikka.
Pakkohan neuvottelemaan oli lähteä. Ei kai kukaan joka on politiikassa mukana sen takia (onkohan muita syitä edes olemassa?), että haluaa vaikuttaa asioihin ja viedä eteenpäin juuri niitä asioita joihin itse uskoo, ole valmis jättämään hallitusneuvotteluja väliin. Hallitusneuvottelut kun ovat se paikka jossa voi todella olla vaikuttamassa asioihin. Se mitä hallitusohjelmassa lukee tai ei lue, sillä on merkitystä seuraavat neljä vuotta.
Nyt siis jännittää. Neuvottelut ovat venyneet ja kestäneet jo kuusi päivää eikä loppua näy. Ne vähäiset tiedonmurut joita neuvotteluista on tihkunut kertovat lähinnä väsymyksestä, Säätytalon ruokatarjoilusta ja ehkä vähän turhautumisestakin, lähinnä neuvotteluiden hitaudesta johtuen.
Hassua on se, että vielä neljä vuotta sitten eivät hallitusneuvottelut juurikaan kiinnostaneet. Siis mua, monia muita varmaan silloinkin. Toki oli hauskaa nähdä, että kenestä tulee ministereitä ja miten salkut on jaettu, mutta se oli enemmän semmoista tv-viihdetyyppistä uteliaisuutta. Nyt mua kiinnostaa ihan eri tavalla se, mitä siellä hallitusohjelmassa lopulta lukee ja mitkä salkut vihreät saa. Jos saa. Olisikin helppoa jos voisin vaan odottaa uteliaana, että mitä kaikke hyvää ja kaunista vihreät on saaneet ohjelmaan kirjattua. Mutta kun ei, nyt pitää jännittää sitä, että onko sinne saatu kirjattua tarpeeksi, että voidaan edes mennä hallitukseen.
Jos haluatte lukea erään ympäripyöreän kuvailun neuvotteluista, suosittelen lukemaan Jukka Relanderin kirjoituksen täältä. Relander on mukana kirjoittamassa hallitusohjelman johdantoa, tai kuten hän itse asiaa kuvailee, hän on adjektiiviryhmässä. Kirjoituksen ympäripyöreys johtuu "yhteisesti sovitusta tiedotuslinjasta" eli ettei neuvotteluista kerrota ulospäin mitään. Mahtavaa avoimuutta. Loppukevennyksenä vielä Johanna Sumuvuoren jakama linkki. Johannakin taistelee urhoollisesti ja vääntää ainakin median mukaan peistä Stubbin kanssa Suomen NATO -kannan muotoiluista. Pysy kovana vaan ja kiitos linkistä. Sain hyvät naurut. Ja melkein itkut, kun ajattelin kaikkia niitä ihania ihmisiä jotka siellä yrittävät saada minunkin ääneni kuulumaan ja joita ihan selvästi pidetään panttivankeina. Kiitti jengi.
Jaa miksikö jännittää? No meidän vihreiden vuoksi tietysti. Jännittää, että onko hallitusohjelmaan saatu näkymään niitä ihan oikeita vihreitä tavoitteita? Kärsivätkö neuvottelijat Tukholman syndroomasta ja ovatko he menettäneet otteensa suurille puolueille? Onko mahdollinen ministeriys saanut tiukat kompromissit tuntumaan mahdollisilta? Saadaanko hallitusohjelmaan kirjaus uudesta vaalilaista, ilmastolaista ja kielteisestä ydinvoimakannasta? Toteutuuko 100 euron perusturvan korotus? Valtava määrä kysymyksiä, mutta ehkä tärkeimpänä se yksi suuri kysymys. Meneekö vihreät hallitukseen? Sillä vaikka neuvotteluja käydäänkin ei ole mitenkään varmaa, että vihreät lopulta päätyvät hallitukseen. Puoluevaltuuskunta saattaa äänestää vastaan jos hallitusohjelma ei miellytä.
Me vihreäthän olimme menossa oppositioon. Ennen vaaleja Anni Sinnemäki sanoi, että jotta vihreät voisivat mennä hallitukseen, tulisi meidän voittaa vaalit. No me hävisimme. Olimme myös sanoneet, ettemme mahdu samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa ja he voittivat vaalit. Kuvio näytti selvältä. Sitten perussuomalaiset tekivät odotetun ratkaisun ja jättäytyivät oppositioon. Yhtäkkiä vaaleissa hävinnet puolueet olivat muodostamassa hallitusta ja vihreitä pyydettiin mukaan. Olimme vastahankaisia. Puoluvaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous venyi yli kuusi tuntiseksi ja kuulemani mukaan kokouksessa käytiin tiukkaa keskustelua siitä, kannattaako mennä edes neuvottelemaan, kun oppositio olisi meille nyt luontevampi paikka.
Pakkohan neuvottelemaan oli lähteä. Ei kai kukaan joka on politiikassa mukana sen takia (onkohan muita syitä edes olemassa?), että haluaa vaikuttaa asioihin ja viedä eteenpäin juuri niitä asioita joihin itse uskoo, ole valmis jättämään hallitusneuvotteluja väliin. Hallitusneuvottelut kun ovat se paikka jossa voi todella olla vaikuttamassa asioihin. Se mitä hallitusohjelmassa lukee tai ei lue, sillä on merkitystä seuraavat neljä vuotta.
Nyt siis jännittää. Neuvottelut ovat venyneet ja kestäneet jo kuusi päivää eikä loppua näy. Ne vähäiset tiedonmurut joita neuvotteluista on tihkunut kertovat lähinnä väsymyksestä, Säätytalon ruokatarjoilusta ja ehkä vähän turhautumisestakin, lähinnä neuvotteluiden hitaudesta johtuen.
Hassua on se, että vielä neljä vuotta sitten eivät hallitusneuvottelut juurikaan kiinnostaneet. Siis mua, monia muita varmaan silloinkin. Toki oli hauskaa nähdä, että kenestä tulee ministereitä ja miten salkut on jaettu, mutta se oli enemmän semmoista tv-viihdetyyppistä uteliaisuutta. Nyt mua kiinnostaa ihan eri tavalla se, mitä siellä hallitusohjelmassa lopulta lukee ja mitkä salkut vihreät saa. Jos saa. Olisikin helppoa jos voisin vaan odottaa uteliaana, että mitä kaikke hyvää ja kaunista vihreät on saaneet ohjelmaan kirjattua. Mutta kun ei, nyt pitää jännittää sitä, että onko sinne saatu kirjattua tarpeeksi, että voidaan edes mennä hallitukseen.
Jos haluatte lukea erään ympäripyöreän kuvailun neuvotteluista, suosittelen lukemaan Jukka Relanderin kirjoituksen täältä. Relander on mukana kirjoittamassa hallitusohjelman johdantoa, tai kuten hän itse asiaa kuvailee, hän on adjektiiviryhmässä. Kirjoituksen ympäripyöreys johtuu "yhteisesti sovitusta tiedotuslinjasta" eli ettei neuvotteluista kerrota ulospäin mitään. Mahtavaa avoimuutta. Loppukevennyksenä vielä Johanna Sumuvuoren jakama linkki. Johannakin taistelee urhoollisesti ja vääntää ainakin median mukaan peistä Stubbin kanssa Suomen NATO -kannan muotoiluista. Pysy kovana vaan ja kiitos linkistä. Sain hyvät naurut. Ja melkein itkut, kun ajattelin kaikkia niitä ihania ihmisiä jotka siellä yrittävät saada minunkin ääneni kuulumaan ja joita ihan selvästi pidetään panttivankeina. Kiitti jengi.
Uusi blogi, uudet kujeet
Piti aloittaa taas. Blogi. Edellisen lopetin joitain kuukausia sitten. Ei ollut aikaa, ei sanottavaa. Tai olipas, paljonkin, mutta se ei tuntunut istuvan silloiseen blogiini. Nyt aloitan melkein puhtaalta pöydältä. Melkein siksi, että ajattelin arkistoida osan vanhoista teksteistä tänne, jos osaan ja jaksan nähdä vaivan.
Tämä blogi olkoon päiväkirjani yhteiskunnasta, omasta arjesta ja elämästä yleensäkin. Kirjoitan tänne asioista jotka kiinnostavat itseäni. Niitä asioita on paljon, joten varautuka laajaan skaalaan.
Ja sitten hyvin lyhyesti minusta. Olen 32-vuotias. Minulla on kolmea lasta, aviomies (jota kutsuisin mielummin poikaystäväksi), kissa, omistusasunto ja auto. Kierrätän, ostan luomua ja pyöräilen sekä käytän joukkoliikennettä. Tunnen huonoa omaatuntoa autosta, metallipurkeista ja roskiin heitettävän ruoan määrästä. Kuulun vihreisiin ja minusta on parin vuoden aikana kuoritunut pieni poliittinen eläin. En ole täydellinen missään suhteessa. Olen tavallinen. Nautin kuitenkin elämästä, enkä suostu masentumaan vaikka maailma tuntuu välillä pahalta.
Pidän yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vihreydestä, politiikasta, reiluudesta ja omaa nenää pidemmälle katsomisesta, elokuvista, mökkeilystä, punaviinistä, ranskalaisista haisevista juustoista, omasta perheestä, nauramisesta, suklaasta, ekologisuudesta, itselleni nauramisesta, auringosta, kesästä, pyöräilystä, uimisesta, tv:n katselusta, lukemisesta, kavereista, oman miehen sylistä ja pinnistysmäistä.
En pidä ahdasmielisyydestä, rasismista ja suvaitsemattomuudesta, tuhlailevuudesta, turhantärkeydestä, piittaamattomuudesta, kaikenlaisesta fundamentalismista ja mustavalkoisuudesta, valkoisista farkuista, sanoista kuten sparraus tai briiffaus, epäreiluudesta, hankaavista kengistä, väkivallasta tai sodista.
Minut saa helposti nauramaan ja itkemään, suuttumaan ja innostumaan.
I'm green and I'm proud.
Tämä blogi olkoon päiväkirjani yhteiskunnasta, omasta arjesta ja elämästä yleensäkin. Kirjoitan tänne asioista jotka kiinnostavat itseäni. Niitä asioita on paljon, joten varautuka laajaan skaalaan.
Ja sitten hyvin lyhyesti minusta. Olen 32-vuotias. Minulla on kolmea lasta, aviomies (jota kutsuisin mielummin poikaystäväksi), kissa, omistusasunto ja auto. Kierrätän, ostan luomua ja pyöräilen sekä käytän joukkoliikennettä. Tunnen huonoa omaatuntoa autosta, metallipurkeista ja roskiin heitettävän ruoan määrästä. Kuulun vihreisiin ja minusta on parin vuoden aikana kuoritunut pieni poliittinen eläin. En ole täydellinen missään suhteessa. Olen tavallinen. Nautin kuitenkin elämästä, enkä suostu masentumaan vaikka maailma tuntuu välillä pahalta.
Pidän yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vihreydestä, politiikasta, reiluudesta ja omaa nenää pidemmälle katsomisesta, elokuvista, mökkeilystä, punaviinistä, ranskalaisista haisevista juustoista, omasta perheestä, nauramisesta, suklaasta, ekologisuudesta, itselleni nauramisesta, auringosta, kesästä, pyöräilystä, uimisesta, tv:n katselusta, lukemisesta, kavereista, oman miehen sylistä ja pinnistysmäistä.
En pidä ahdasmielisyydestä, rasismista ja suvaitsemattomuudesta, tuhlailevuudesta, turhantärkeydestä, piittaamattomuudesta, kaikenlaisesta fundamentalismista ja mustavalkoisuudesta, valkoisista farkuista, sanoista kuten sparraus tai briiffaus, epäreiluudesta, hankaavista kengistä, väkivallasta tai sodista.
Minut saa helposti nauramaan ja itkemään, suuttumaan ja innostumaan.
I'm green and I'm proud.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)