Tämän päivän Hesarissa (Neuvottelukultturien erot jarruttavat Säätytalon keskusteluja, HS 30.5.2011) uutisoitiin siitä, kuinka hallitusneuvotteluissa törmäävät erilaiset neuvottelukulttuurit. Toiset haluavat neuvotella niin kuin tapana on ollut, eli niin ettei paljasteta sitä omaa todellista tavoitetta ennen kuin vasta ihan lopuksi. Toiset taas haluaisivat, että kaikki tuovat heti alusta asti pöytään omat vaatimuksensa, jotta varsinainen neuvottelu ja kompromissien tekeminen voisi alkaa. Itse kuulun jälkimmäisesti ajattelvien ihmisten ryhmään. Tuntuu hankalalta neuvotella sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kerro mitä haluaa. Mun mielestä se, ettei voi heti aluksi täräyttää pöytään omia vaatimuksiaan puhuu luottamuksen puutteesta. Että pelkää sen toisen vedättävän. Voi olla etten ymmärrä neuvottelemisesta mitään, mutta jotenkin tuntuisi kätevämmältä, jos neuvottelut aloitettaisiin sillä, että kaikki kertovat alkuun sen mitä haluaisivat ja sitten aloitetaan kompromissien tekeminen ja neuvottelu. Jälkikäteen on toki vaarana, että joku voi huomata kuinka surkeasti neuvottelut jonkun tahon toimesta menivät, jos tavoitteista jäätiin kauas. Ja todennäköisesti neuvotteluissa toimitaan kuitenkin samoin kun hinnasta tingatessa – tavoitteissa on aina vähän ilmaa kompromissien varalle. On mahdollista, että jutussakin mainittu sukupolvien välinen ero vaikuttaa neuvottelukulttuurien eroavaisuuksissa, eli että vanhemmat sukupolvet pelaavat mielummin piilotetuin kortein ja nuoremmat sukupolvet avoimemmin. Se asia onneksi ratkeaa viimeistään ajan kanssa.
Ville Niinistö ehdotti Turun Sanomien kolumnissa (27.5.2011) seuraavaa:
"Hallitusneuvotteluja käydään tavan mukaisesti radiohiljaisuudessa. Politiikan avoimuuden olisi voinut aloittaa siitä, että kaikkien puolueiden keskeiset neuvottelutavoitteet julkistettaisiin samoin pelisäännöin. Se parantaisi kuluttajansuojaa siitä mitä puolueet oikeasti tavoittelevat. Se antaisi myös aineksia asiantuntijoille ja kansalaisille tavoitteiden arvioimiseen julkisessa keskustelussa."
Tähän on pakko yhtyä. Vihreät ajavat lisää avoimuutta politiikkaan. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä niin monet muut puolueet pitävät kiinni vanhasta salakähmäisestä tavasta päättää asioista. Onneksi muutosta avoimempaan suuntaan löytyy myös muista puolueista.
Eipä olekaan yllätys, että vihreissäkin uudistusvoima löytyy nuorista. Joukko vinolaisia julkaisi tänä keväänä radikaalisti avoimen Uuden puolueen manifestin. Perusperiaatteet uudelle puolueelle ovat tässä:
1. Enemmän ja parempia äänestyksiä
2. Avataan kokoukset
3. Jäsenet muodostavat puolueen kannat
4. Eduskuntaryhmä ja valtuustoryhmät avattava
5. Kohti kaksisuuntaista viestintää
6. Avoimin kortein avoimiin neuvotteluihin
7. Puolueen tuottama tieto jakoon
8. Suora yhteys päätöksentekoon
Vähänkö tunnen itseni vanhaksi, kun en osaa yhtyä ihan näin radikaalin avoimuuden vaatimukseen. Sitä kun on jo sen verran elämää nähnyt, että ne pahimmat särmät ja mustavalkoisuus on hioutunut pyöreäksi harmaudeksi. No toivottavasti tilanne ei ole ihan näin paha, mutta näen manifestin julistamassa avoimuudessa ongelmiakin, vaikka perusajatus on toki hyvä. On helppo yhtyä siihen, että olisi hyvä, että jäseniä kuunnellaan enemmän ja heille annetaan todellisia vaikutusmahdollisuuksia puolueen kantoihin. Listassa on kuitenkin kaksi kohtaa, jotka erityisesti mietityttävät. Ensimmäinen on eduskuntaryhmän ja valtuustoryhmän avaaminen. Periaatteessa ajatus on toki viehättävä, mutta pelkään pahoin, että luottamuksellisten asioiden kohdalla tulee ongelmia. Puolue kun ei voi aina itse määritellä sitä, mitkä asiat ovat luottamuksellisia ja mitkä eivät. Toinen kohta koskee jo edellä mainitsemaani neuvottelutilannetta. Olisihan se hienoa, jos puolue voisi mennä neuvotteluihin avoimin kortein. Mutta sen verran luottamuspulaa löytyy minustakin, että ajatus siitä että muut pelaavat piilotetuin kortein ja yksi puolue pistää kortit pöydälle kaikkien nähtäväksi... hmmm... no se vähän pelottaa. Siksi tarvitaankin yhdessä sovittuja avoimuuden sääntöjä.
Kävin aiheesta keskustelua kavereiden kanssa Facebookissa ja yksi varteenotettava keino politiikan avoimuuden lisäämiseksi nousi esiin – eduskunnan valiokuntien (ja muidenkin virallisten tahojen) kokousten avaaminen. Europarlamentissa valiokuntien kokoukset ovat jo kuulemma avoimia. Tähän suuntaan kiitos. Olisihan se lobbareiden kannalta veikeää, kun eivät voisi enää salaisissa kokouksissa puhua pehmoisia, vaan keskustelut olisivat julkisia (no ei tämä tilanne tietenkään kokonaan ratkaisisi lobbaukseen liittyviä ongelmia, mutta olisi avaus oikeaan suuntaan). Voisi tehdä hyvää myös poliittiselle journalismille, kun mediassa voitaisiin käydä julkista keskustelua parhaillaan päätettävistä asioista muidenkin tahojen toimesta sen sijaan, että uutisoidaan ja arvioidaan päätökset kun ne on jo tehty.
Yksi askel oikeaan suuntaan on dokumentti Liikkumavara. Se on mainio osoitus siitä mistä jäämme paitsi, kun valiokuntien ovet pysyvät suljettuina. Kun näin tämän dokumentin, uskoni poliitikkoihin palasi (no ainakin parani). Kuinka tylsiltä puhuvat päät uutisissa näyttivätkään tämän dokumentin jälkeen, kun oli nähnyt että löytyyhän niistä ihmisistä tunteenpaloa ja yritystä vaikuttaa lopputulokseen. Se puoli kun ei yleensä pääse näkyviin uutisissa. Siinä voisivat poliitikotkin kyllä mennä vähän itseensä. Johan se on nähty, että me kansalaiset arvostamme kiihkeyttä ja vahvoja mielipiteitä, olivat ne sitten kuinka nurkkakuntaisia tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti