Hallitusneuvottelut

Mua jännittää. En olisi aikaisemmin voinut kuvitellakaan, että hallitusneuvottelut voivat olla tällaista draamaa. Siis mulle itselleni. Tai mitä draamaa se nyt on, ettei Säätytalolta tihku mitään tietoja. Ei sitä varsinaisesti voi draamaksi kutsua. Tietämättömyys talon sisällä tapahtuvista neuvotteluista vaan jännittää. Tai siis se lopputulos.

Jaa miksikö jännittää? No meidän vihreiden vuoksi tietysti. Jännittää, että onko hallitusohjelmaan saatu näkymään niitä ihan oikeita vihreitä tavoitteita? Kärsivätkö neuvottelijat Tukholman syndroomasta ja ovatko he menettäneet otteensa suurille puolueille? Onko mahdollinen ministeriys saanut tiukat kompromissit tuntumaan mahdollisilta? Saadaanko hallitusohjelmaan kirjaus uudesta vaalilaista, ilmastolaista ja kielteisestä ydinvoimakannasta? Toteutuuko 100 euron perusturvan korotus? Valtava määrä kysymyksiä, mutta ehkä tärkeimpänä se yksi suuri kysymys. Meneekö vihreät hallitukseen? Sillä vaikka neuvotteluja käydäänkin ei ole mitenkään varmaa, että vihreät lopulta päätyvät hallitukseen. Puoluevaltuuskunta saattaa äänestää vastaan jos hallitusohjelma ei miellytä.

Me vihreäthän olimme menossa oppositioon. Ennen vaaleja Anni Sinnemäki sanoi, että jotta vihreät voisivat mennä hallitukseen, tulisi meidän voittaa vaalit. No me hävisimme. Olimme myös sanoneet, ettemme mahdu samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa ja he voittivat vaalit. Kuvio näytti selvältä. Sitten perussuomalaiset tekivät odotetun ratkaisun ja jättäytyivät oppositioon. Yhtäkkiä vaaleissa hävinnet puolueet olivat muodostamassa hallitusta ja vihreitä pyydettiin mukaan. Olimme vastahankaisia. Puoluvaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous venyi yli kuusi tuntiseksi ja kuulemani mukaan kokouksessa käytiin tiukkaa keskustelua siitä, kannattaako mennä edes neuvottelemaan, kun oppositio olisi meille nyt luontevampi paikka.

Pakkohan neuvottelemaan oli lähteä. Ei kai kukaan joka on politiikassa mukana sen takia (onkohan muita syitä edes olemassa?), että haluaa vaikuttaa asioihin ja viedä eteenpäin juuri niitä asioita joihin itse uskoo, ole valmis jättämään hallitusneuvotteluja väliin. Hallitusneuvottelut kun ovat se paikka jossa voi todella olla vaikuttamassa asioihin. Se mitä hallitusohjelmassa lukee tai ei lue, sillä on merkitystä seuraavat neljä vuotta.

Nyt siis jännittää. Neuvottelut ovat venyneet ja kestäneet jo kuusi päivää eikä loppua näy. Ne vähäiset tiedonmurut joita neuvotteluista on tihkunut kertovat lähinnä väsymyksestä, Säätytalon ruokatarjoilusta ja ehkä vähän turhautumisestakin, lähinnä neuvotteluiden hitaudesta johtuen.

Hassua on se, että vielä neljä vuotta sitten eivät hallitusneuvottelut juurikaan kiinnostaneet. Siis mua, monia muita varmaan silloinkin. Toki oli hauskaa nähdä, että kenestä tulee ministereitä ja miten salkut on jaettu, mutta se oli enemmän semmoista tv-viihdetyyppistä uteliaisuutta. Nyt mua kiinnostaa ihan eri tavalla se, mitä siellä hallitusohjelmassa lopulta lukee ja  mitkä salkut vihreät saa. Jos saa. Olisikin helppoa jos voisin vaan odottaa uteliaana, että mitä kaikke hyvää ja kaunista vihreät on saaneet ohjelmaan kirjattua. Mutta kun ei, nyt pitää jännittää sitä, että onko sinne saatu kirjattua tarpeeksi, että voidaan edes mennä hallitukseen.

Jos haluatte lukea erään ympäripyöreän kuvailun neuvotteluista, suosittelen lukemaan Jukka Relanderin kirjoituksen täältä. Relander on mukana kirjoittamassa hallitusohjelman johdantoa, tai kuten hän itse asiaa kuvailee, hän on adjektiiviryhmässä. Kirjoituksen ympäripyöreys johtuu "yhteisesti sovitusta tiedotuslinjasta" eli ettei neuvotteluista kerrota ulospäin mitään. Mahtavaa avoimuutta. Loppukevennyksenä vielä Johanna Sumuvuoren jakama linkki. Johannakin taistelee urhoollisesti ja vääntää ainakin median mukaan peistä Stubbin kanssa Suomen NATO -kannan muotoiluista. Pysy kovana vaan ja kiitos linkistä. Sain hyvät naurut. Ja melkein itkut, kun ajattelin kaikkia niitä ihania ihmisiä jotka siellä yrittävät saada minunkin ääneni kuulumaan ja joita ihan selvästi pidetään panttivankeina. Kiitti jengi.